Häpeä

Olipa ihanaa päästä viime viikolla taas pitkästä aikaa metsään ajelemaan! Keli oli täydellinen, polut hyvässä kunnossa ja seura mahtavaa.

Mutta tiedättekö mikä oli ensimmäinen tunne, kun näin nämä kuvat. HÄPEÄ. Ylivoimaisen ahdistava ja kaiken alleen peittävä häpeä. Selaisin kuvat nopeasti läpi, ihailin muiden sulavan näköisiä ajoasentoja ja iloisia ilmeitä – omia kuviani pystyin katsomaan vain sekunnin muto-osan, kunnes oli pakko selata eteenpäin.

“Kauheaa! Kuka tuo luulee olevansa! Keski-ikäinen, ylipainoinen täti luulee olevansa maastopyöräilijä. Aivan naurettavaa! Myisi pyöränsä ja keskittyisi johonkin sopivampaan.” Pään sisäinen ääni, jonka kuvittelin jo olevan lempeämpi ja sallivampi latasi täyslaidallisen ja minä lamaannuin. Suljin kuvakansion ja annoin olla.

Kunnes eilen päätin, että en varmasti aio antaa olla. Aion näyttää nämä kuvat ja aion kertoa näistä tunteista. En aio antaa pelon ja häpeän estää minua tekemästä jotain sellaista mitä rakastan!

Mitä sitten, että olen keski-ikäinen, ylipainoinen täti, jonka ajo-asento on aika outo ja joka pelkää alamäkiä! Maastopyöräily on ihana laji ja vaikka en olekaan siinä (vielä) kovin hyvä, niin nautin joka hetkestä. Se ääni kyllä hiljenee, kun sitä ei kuuntele yksin vaan jakaa sen sanat ja sen aiheuttamat tunteet. Ja vaikka ei ihan hiljenisikään, niin kuuntelen mieluummin muita ääniä

Kuvat eivät ole pitkään aikaan aiheuttaneet minulle tällaisia tunteita, joten yllätyin vähän reaktiotani. Nyt reaktio taisi liittyä enemmän epävarmuuteeni maastopyöräilijänä (outo ajo-asento ja kauhistunut ilme) kuin varsinaisesti kuviin, mutta tämä on hyvä muistutus myös itselleni valokuvaajana, että kuvat voivat aiheuttaa hyvinkin voimakkaita tunteita. Eikä ne aina ole positiivisia. Tärkeintä siinä kohtaa on puhua muiden kanssa kuvista ja niiden aiheuttamista tunteista ja katsoa kuvia uudestaan rakkaiden ja luotettujen ihmisten kanssa. He näkevät kuvissa todennäköisesti jotain aivan muuta kuin mitä itse näet.

Näin kävi myös minulle. Kun julkaisin kuvat ja ajatukseni facebookissa ja instagramissa sain niihin kymmeniä kannustavia kommentteja siitä kuinka onnelliselta näytän kuvissa ja kuinka ensimmäinen ajatus kuvia katsoessa oli, että onpa rohkea nainen ja näyttääpä meno hyvältä ja hauskalta. En usko, että kovinkaan moni ajatteli kuvista samalla lailla kuin minä. Enkä minäkään olisi ajatellut noin, jos kuvissa olisi ollut joku muu.

Brenée Brown on sanoittanut tämän(kin) asian niin hienosti:

“If you put shame in a petri dish and cover it with judgment, silence, and secrecy, you’ve created the perfect environment for shame to grow until it makes its way into every corner and crevice of your life. If, on the other hand, you put shame in a petri dish and douse it with empathy, shame loses its power and begins to wither. Empathy creates a hostile environment for shame—an environment it can’t survive in, because shame needs you to believe you’re alone and it’s just you.”

Nautitaan siis olostamme juuri sellaisena kuin olemme ja kun häpeä ja epävarmuus iskee, isketään takaisin.

<3 Niina

Kuvat: Pekka Lintusaari, Roll Outdoorsin maastopyöräilykurssilta